Joensuun (Åminne) Kartano

Halikossa Varsinais-Suomessa sijaitseva Joensuu on ikivanha suomalainen sukukartano.
Joensuun tarkkaa perustamispäivää ei ole tiedossa, mutta kirjallisia lähteitä sukukartanosta on 1300-luvun loppupuolelta, mistä lähtien Horn-suku omisti tilan aina 1700-luvun loppuun asti.

Tuolloin tila siirtyi Armfelteille, joista tunnetuin lienee suomalainen diplomaatti ja jalkaväenkenraali Gustaf Mauritz Armfelt. Kreivi Armfelt oli kuningas Kustaa III:n läheinen työtoveri sekä mm. Venäjän Katariina Suuren uskottu.

Joensuu (ruots. Åminne) on Suomen mittakaavassa suurmaatila, jossa oli ennen toista maailmansotaa lähes 5 000 hehtaaria maata. Peltoa tilaan kuului tuolloin yli tuhat hehtaaria, ja kartanossa on edelleen satoja peltohehtaareja.

Joensuun kartanon omistajasuku vaihtui von Knorringiksi vuonna 1925.
Perikunnan keskuudesta ei löytynyt kartanonhoidon jatkajaa, ja von Knorringit päätyivät myymiseen. Lähtökohtana oli, ettei Hornien ja Armfeltien perintöä saa hukata. Kartano haluttiin säilyttää kokonaisuutena, ja sen toiminnan piti jatkua perinteiden mukaisesti. Åminnelle päätettiin etsiä näitä arvoja kunnioittava uusi omistaja, jolla olisi mielenkiintoa ja varoja turvata kartanon tulevaisuus.

Vuoden 2000 syksyllä myyjät ottivat yhteyttä Björn Wahlroosiin.
Lehtitietojen mukaan Björn ”Nalle” Wahlroos osti paikan 59 miljoonalla markalla vuonna 2001 ja aloitti kalliit entisöintityöt. Wahlroosit ovat entisöineet hulppean kartanon alkuperäiseen loistoonsa. Koko urakka kesti kaiken kaikkiaan viitisen vuotta.
Viime vuonna Kartano sai maataloustukia noin 302000 euroa.
Nykyisinkin Joensuu on yksi Suomen kaikkein hienoimmista kartanomiljöistä.

I. Anton Leonard von Knorring & Hedvig Louise Armfelt PV: Gustaf Vilhelm Arthur Armfelt & Mariana Gustava Armfelt

II. Eugen Teodor von Knorring & Helena Katarina Schwenzon

III. Renata Elisabet Blum & Henrik Gustaf von Knorring

IV. Katarina Kristina Lebell & Johan Petter Blum

V. Maria Elisabet Eneskjöld & Mikael Lebell

VI. Bernt Johan Eneskjöld & Maria Eleonora von Graman

VII.Gustaf Eneskjöld & Hildegard Elisabet Rehbinder

VIII.Elisabeth von Grothusen & Engelbrekt Nilsson Eneskjöld

Aurora Demidov-Karamzin (Träskändan Kartano)

Kartanon historia ulottuu 1700-luvulle. Sen tunnetuin omistaja Aurora Karamzin osti Träskändan isäpuoleltaan 1840 leskeksi jäätyään. Hän oli kiintynyt tilaan vietettyään siellä suuren osan lapsuudestaan. Aurora palkkasi Pietarista ranskalaisia ja saksalaisia puutarhureita ja kunnosti puiston muodikkaaksi englantilaiseksi maisemapuutarhaksi.
Träskändan maille tuotiin puita Uralilta asti. 1850-luvulla Aurora Karamzin laajensi päärakennusta ja rakennutti lisää puisto- ja ulkorakennuksia.
Hohdokas sivu kartanon historiassa on keisari Aleksanteri II:n vierailu 16. syyskuuta 1863. Ohjelmaan kuului metsästysretki, jonka aikana Aleksanteri kaatoi saksanhirven ja paikalle istutettiin keisarin tammena tunnettu tammi. Päivä huipentui yhdentoista ruokalajin päivälliseen, tanssiaisiin ja ilotulitukseen. Vierailua varten rakennettiin kuusikulmainen käymälärakennus ja väliaikainen tanssiaissali.
Aurora Karamzinin järjestämiä juhlia pidetään edelleen Suomen historian kalleimpina yksityisinä juhlina.

Auroran poika Prinssi Pavel Pavelovich Demidov (1839-1885)
Oli yksi rikkaimmista henkilöistä Euroopassa. Hän omisti
noin 100 tehdasta (kaivos,ym,ym)Venäjällä.Maata oli noin
Miljoona neliökilometriä, sekä lukuisia palatseja Venäjällä,
Ranskassa ja Italiassa.
Prinssin arvon hänelle myönsi,
Italian Kuningas Victor Emmanuel II vuonna 1872.

Friedrich Wilhelm Graf Buxhoeveden

Venäläisten joukkojen ylipäällikkö Suomessa, Kenraali, Kreivi.

Friedrich Wilhelm von Buxhoevden S 14.9.1750 Muhu, Viro, K 23.8.1811 Lohde, Viro. V tilanomistaja Otto Friedrich von Buxhoevden ja Helena Charlotta von Weijmarn. P 1777 - Natalia Aleksejeva S 1758, K 1808, PV ruhtinas Grigori Orlov ja ruhtinatar Jelena Stepanovna Kurakin (aiemmin Apraksin), adoptioisä eversti Aleksandr Ivanovitsh Aleksejev. Lapset: Sophie S 1778, K 1829, P todellinen salaneuvos Arkadi Nelidov; Maria S 1780, K 1837, P Friedrich Johann Christoffer von Mandell; Natalia S 1782, K 1857, P chevalier-kaartin eversti, vapaaherra Bernhard von Ungern-Sternberg; Aleksander S 1783, K 1837, kartanonomistaja; Peter S 1784, K 1863, kenraaliluutnantti, senaattori.

Friedrich Wilhelm von Buxhoevden oli baltiansaksalaista sukua. Hän astui jo nuorena Venäjän armeijan palvelukseen ja sai avioliittonsa ansiosta hovista tukea uralleen. Von Buxhoevden osallistui menestyksekkäästi Kustaan sotaan Suomessa ja sitten Puolan sotaan. Sodassa Napoleonia vastaan hän ei menestynyt. Suomen sodassa von Buxhoevden oli venäläisten joukkojen ylipäällikkö ja vastasi myös maan hallinnosta pyrkien toimimaan oikeudenmukaisesti. Kun sotatoimet eivät sujuneet menestyksekkäästi ja von Buxhoevden solmi aselevon, häntä kehottiin pyytämään eroa.

Monilla baltiansaksalaisilla suvuilla on merkittävä osuus Venäjän ja Ruotsin historiassa. Muuan tällainen suku oli Ala-Saksista joskus 1200-luvulla Liivinmaalle siirtynyt Bekeshovede-suku, joka tunnetaan paremmin nimen myöhemmän kirjoitustavan mukaisessa asussa Buxhoevden. Suvun jäseniä oli Ruotsin palveluksessa Ruotsin suurvaltakaudella, mutta Ruotsin menetettyä Liivinmaan se jäi edelleen asumaan kotiseudulleen ja sen jäsenet jäivät Venäjän alamaisiksi.

(De Buxhoeveden (Bekeshovede) -suku.
on peräisin Bremenistä Saksasta, jossa on sikäläisen arkkipiispan Vasallina mainittu 1180 Albertus, 1184 Geldmarus ja 1194-97 Liuderius de Bikeshovede. Yhtä sukupolvea myöhemmin löytyy Liivimaalta peräti 8 Buxhoeveden suvun jäsentä: Engelbert, Riian rovasti 1202; Albert, Riian piispa 1194-1229; Herman, Tarton piispa 1219-48; Rotmarus, Tarton rovasti 1205-34; Johannes de Appelderin, Vasalli ja Liivinmaan pyhiinvaeltaja 1202-24; Theodorik von Rope, Vasalli 1211-34 ja N. N. Engelbertus de Tisenhusenin vaimo, joka on tulkittu piispa Albertin sisareksi. Saksassa on mainittu Bremeniläiset tuomiorovasti Henricus 1202 ja Vasalli Engelbertus de Bekeshovede 1202-23. Ilmeisesti kokonainen perhekunta oli muuttanut aivan Baltian valloituksen alkuvaiheessa Liivinmaalle, vaikka tarkkoja sukulaisuussuhteita ei tunneta. Em. de Bekeshoveden sukuun kuuluvasta piispa Albertin sisaresta tuli merkittävän Balttilaisen von Tiesenhausen suvun kantaäiti Ritari Engelbertus von Tisenhusenin vaimona. Saksassa on 1210 mainittu Nienburgissa Eggelbertus de Tisenhausen Wölpen Kreivin linnamiehenä)


Friedrich Wilhelm von Buxhoevden syntyi Muhun saarella lähellä Saarenmaata 1750. Monien muiden säätyveljiensä tavoin hänetkin lähetettiin venäläiseen sotakouluun luomaan uraansa. Junkkarikoulun läpäistyään hän astui 14-vuotiaana sotapalvelukseen Venäjän armeijassa. Hän ehti mukaan Venäjän ja Turkin väliseen sotaan 1769 - 1770 ja menestyi hyvin sotilaana.

Von Buxhoevden solmi avioliiton venäläisiin ylimyspiireihin kuuluvan Natalia Aleksejevan kanssa 1777. Avioliitto oli erittäin merkittävä hänen tulevan uransa kannalta. Taustatukenaan vaimonsa sukulaiset, joilla oli huomattava vaikutusvalta keisarillisessa hovissa, von Buxhoevden nousi nopeasti sotilasarvoissa. Kustaan sodan aikana hän palveli Venäjän laivastossa ja osallistui 1789 Ruotsinsalmen meritaisteluun, missä Nassaun prinssin johtama venäläinen laivasto löi Ruotsin laivaston. Laivastossa von Buxhoevdenilla oli prikaatinkenraalin arvo, ja kun hänet samana vuonna siirrettiin takaisin maavoimiin, hänet samalla ylennettiin kenraalimajuriksi. Hän johti tässä sodassa joitakin suurehkoja osastoja ja menestyi tehtävässään hyvin.

Vuosisadan loppu oli Venäjän kannalta sotaista aikaa; valtakunta pyrki laajenemaan joka suunnalle. Sodassa Puolaa vastaan 1792 - 1794 von Buxhoevden toimi divisioonankomentajana, ja 1795 hänet määrättiin äkkirynnäköllä vastavalloitetun Varsovan kaupungin kuvernööriksi. Tässä tehtävässä hänen tiedetään toimineen tarmokkaasti estääkseen niitä väkivaltaisuuksia, joihin voittoisa Venäjän armeija pyrki vallatussa kaupungissa syyllistymään. Samana vuonna hän sai Preussin kuninkaalta kreivin arvon, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet korotettiin myös venäläiseksi kreiviksi.

Venäjän ja Ranskan välisessä sodassa 1805 - 1807 von Buxhoevden oli jälleen päällikkönä venäläisissä joukoissa. Austerlitzin taistelussa joulukuussa 1805 hän komensi Itävallan ja Venäjän armeijoiden vasenta sivustaa. Taistelu päättyi liittoutuneiden surkeaan tappioon. Kun von Buxhoevdenin johtama venäläinen armeija vuotta myöhemmin kärsi raskaan tappion Napoleonille Putuskissa, hänet erotettiin ylipäällikkyydestä ja kaikista sotatoimista. Hän toimi lyhyitä aikoja erilaisissa hallinnollisissa tehtävissä, kunnes sota Ruotsin ja Venäjän välillä talvella 1808 puhkesi. Kenraali von Buxhoevden valittiin tällöin Suomeen hyökkäävien venäläisten joukkojen ylipäälliköksi, ja samalla hän sai myös maan sotilashallinnon johtoonsa.

Von Buxhoevdenilla oli esikunnassaan entisiä Anjalan miehiä, joitten tehtävänä oli huolehtia maan poliittisesta valtaamisesta. Niinpä venäläisten joukkojen ylittäessä rajan annettiin ylipäällikön nimissä julistus, jossa luvattiin kutsua Suomen valtiopäivät koolle Turkuun. On todennäköistä, ettei von Buxhoevden itsevaltaiseen hallitustapaan tottuneena ollut mikään valtiopäivien ystävä, ja ajatus lieneekin pantava Anjalan miesten tilille. Ainakaan von Buxhoevden ei myöhemmässä vaiheessa osoittanut minkäänlaista aikomusta kutsua valtiopäiviä koolle.

Sotatoimet sujuivat Venäjän armeijan kannalta suotuisasti, pikemmin Ruotsin joukkojen kelvottoman sodanjohdon kuin venäläisten oman kyvykkyyden takia. Venäläinen ylipäällikkö osoittautui todellisuudessa huomattavasti enemmän kiinnostuneeksi vallatun alueen poliittisesta alistamisesta Venäjän kruunun alle kuin varsinaisista sotatoimista. On vaikea päättää, johtuiko tämä siitä, että hyökkäyksen sujuessa kaikin puolin hyvin kenraali katsoi koko valtausoperaation olevan käytännössä jo suoritettu, vai oliko hänellä muutenkin enemmän mielenkiintoa politiikkaan kuin sodankäyntiin. Hänhän oli uransa aikana toiminut nimenomaisesti sotilastehtävissä, mutta kenties sotilasuran viime vaiheissa koetut vastoinkäymiset olivat saaneet hänen mielenkiintonsa kohdistumaan toisille aloille.

Sodan jalkoihin joutuneen kansan kannalta oli toki kaikin puolin hyvä, että vihollisjoukkojen ylipäällikkö kohdisti huomionsa hallintoon. Vielä edellisen Suomen valtauksen aikana, pikkuvihan päivinä 1740-luvulla oli venäläinen valloitusarmeija syyllistynyt laajamittaisiin ryöstelyihin ja väkivaltaisuuksiin. Nyt niitä tehtiin melko vähän, ja von Buxhoevden antoi toimittaa tarkan tutkinnon tapahtuneista väkivaltaisuuksista sekä maksoi Venäjän kruunun varoista korvauksia kärsimään joutuneille.

Sodan joutuessa kesällä 1808 uuteen vaiheeseen ruotsalaisten joukkojen vastarinnan tiivistyessä ei kenraali von Buxhoevden kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiotansa. Pyrkiessään erottamaan toisistaan ruotsalaiset ja suomalaiset vihollisensa hän antoi julistuksen, jossa selitti niiden suomalaisten upseerien, jotka seuraavat armeijaa Ruotsin puolelle ja jättävät maansa, menettävän palkkansa ja omaisuutensa. Tämä julistus tuskin sai ketään upseeria luopumaan sotilasvalastaan, mutta suomalaisen säätyläistön keskuudessa se herätti pahaa verta.

Syksyllä 1808 von Buxhoevden pitkästä aikaa puuttui aktiivisesti sotatoimiin Oravaisten venäläisille voittoisan taistelun jälkeen. Hän ryhtyi neuvottelemaan vihollisarmeijan kanssa aselevosta, joka solmittiinkin syyskuun lopussa 1808 Lohtajalla. Vaikka sopimus sinänsä oli venäläisillekin edullinen, sitä ei hyväksytty Pietarissa. Von Buxhoevdenin katsottiin ylittäneen valtuutensa ja toimineen Venäjän etuja vastaan. Hän sai kehotuksen pyytää eroa. Sen hän tekikin vedoten heikentyneeseen terveyteensä ja poistui Suomesta joulukuussa 1808. Häntä ei enää tämän jälkeen käytetty missään julkisessa tehtävässä Venäjällä. Hän vetäytyi Virossa oleville tiluksilleen ja kuoli siellä Lohden eli Koluveren linnassa jo 1811.

Suomessa Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenia muistetaan pääasiassa hyvällä. Hänen toimintansa valloitusarmeijan päällikkönä poikkesi edukseen siitä, miten aikaisemmat valloittajat olivat käyttäytyneet. Ehkäpä juuri tämä vastakohtaisuus on korostanut von Buxhoevdenin toiminnan humaaneja piirteitä. Onhan selvää, ettei valloitusarmeijan komentaja voi aina ja kaikissa asioissa toimia valloittamansa alueen väestön mielen mukaisesti. Epäkohtia löytyy toki myös von Buxhoevdenin toiminnasta, mikäli sitä katsotaan pelkästään suomalaisesta näkökulmasta. Mikäli näkökulma muutetaan venäläiseksi, muuttuu myös arvostus. Venäläiseltä kannalta arvostellen kenraali von Buxhoevden oli Suomessa toimiessaan heikko ja epäröivä päällikkö, joka antoi ruotsalaisten joukkojen saada hengähdysaikaa juuri silloin, kun niitä olisi pitänyt voimakkaasti ahdistaa. Hänen toimintansa Suomessa loppui venäläisten mielestä epäonnistuneeseen aseleposopimukseen, ja vasta uusi ylipäällikkö, kenraali kreivi Nikolai Mihailovitsh Kamenski saattoi asiat uudelle kannalle.

Ihmisenä kenraali Friedrich Wilhelm von Buxhoevden oli kaikesta päätellen inhimillinen, oikeudenmukaisuuteen pyrkivä ja mielivaltaista väkivaltaa vastustava henkilö. Hänen nousunsa Venäjän suurvalta-armeijan johtoon saattoi mahdollisesti johtua enemmän hänen hyvistä suhteistaan kuin sotapäällikön lahjoistaan, nuo inhimilliset ominaisuudet kun eivät välttämättä sovi hyvälle sotapäällikölle. Suomessa hänet joka tapauksessa juuri niiden ominaisuuksiensa takia muistetaan arvostaen ja kunnioittaen.

URA. Venäjän tykistö- ja insinöörikadettikouluun 1764; ruhtinas Grigori Orlovin adjutantti 1772; Käkisalmen jalkaväkirykmentin eversti 1783; sivusadjutantti 1787; prikaatinkenraali laivastossa 1789; kenraalimajuri 1790; divisioonan komentaja 1792 - 1794; kenraaliluutnantti 1795; Varsovan kuvernööri 1795; Käkisalmen jalkaväkirykmentin komentaja 1796; Pietarin sotakuvernööri 1797 - 1798; jalkaväenkenraali, ero 1798; Liivinmaan, Viron ja Kuurinmaan kenraalikuvernööri 1803 - 1808; venäläisten joukkojen ylipäällikkö Suomessa 1808.

Kunnianosoitukset: Preussilainen kreivi 1795; venäläinen kreivi 1797. P. Yrjön R 3 1789; P. Aleksanterin Nevskin R 1798; P. Andreaksen R 1807; Preussin Mustan Kotkan 1807.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. L. G. von Bonsdorff, Den ryska pacificeringen i Finland 1808 - 09. 1929; J. R. Danielson, Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808 - 1809. 1896; E. K. Osmonsalo, Suomen valloitus 1808. 1947.

Henrik Klasson Horn af Kanckas

Henrik Klasson Horn af Kanckas Soturi, Ritari, Valtaneuvos, Valtiomies, s. 1512, k. 21.6. 1595. palveli nuorempana Kuninkaan verokamarissa ja sai 1540 toimeksi pitää Suomessa sen kaikissa linnalääneissä puolueettoman tarkastuksen ja toimittaa kohtuullisen veronpanon. 1549 hänet nimitettiin Etelä-Suomen laamanniksi ja lähetettiin 1552 lopettamaan talonpoika Hannu Nyrhin Lappeella aikaansaamat levottomuudet. Venäjän sodan syttyessä 1555 Horn määrättiin sotajoukkojen päälliköksi ja hän otti osaa onnistumattomaan retkeen Pähkinälinnaa vastaan. Myöskin hän sai tehtäväkseen valvoa 1556 toimitettavaa verontasoitusta. Monessa luottamustoimessa Horn siis oli ollut ja ne Kuninkaan mieliksi suorittanut, kun Kustaa Vaasa määräsi hänet nuoren Juhana Herttuan neuvonantajaksi Suomeen. Tässä asemassa hän sitten Herttuan puolesta hoiti herttuakunnan hallitusta, seurasi herraansa Puolan matkalle 1562, mutta luopui hänestä, kun ilmitaistelu Kuningasta vastaan puhkesi. Juhana pani tämän kovin pahakseen, eikä koskaan Horniin täydellisesti leppynyt. Horn nimitettiin nyt sotaväen ylipäälliköksi Viroon ja 1565 maan käskynhaltijaksi. Valtaistuimelle noustuaan Juhana III epäili, että Horn tekisi hänelle "kaikkea mahdollista kiusaa", vangitutti hänen perheensä ja käski hänen kohta luopumaan Tallinnasta ja käskynhaltijan virastaan, minkä Horn tekikin. Vasta vähitellen Juhana suostui Hornin kokemusta jälleen käyttämään. Vuonna 1571 hänelle uskottiin Suomen hallituksen johto. 1575 hänet taas nimitettiin Tallinnan päälliköksi, jona hän poikansa Kaarle Henrikinpojan kanssa johti tammi-maaliskuussa 1577 kaupungin kuuluisaa puolustautumista 50000 miehen suuruista venäläistä armeijaa vastaan. Ritariksi Horn lyötiin 1561, nimitettiin valtaneuvokseksi ja hänestä tuli Pohjois-Suomen laamanni (menetettyään laamanninvirkansa Etelä-Suomessa 1560).
Vanhemmat: Klas Henriksson Horn ja Kristina Jacobsdotter.
Puoliso: Vihitty 1544 Elin Arvidsdotter Stålarm. k. 1577 Masku, Kankainen.
Vanhemmat: Arvid Eriksson Stålarm ja Christina Knutsdotter Kurki .

Westerlund Sukutaulu

Lars Magnus Björkman- Björkenheim

Lars Magnus Björkman-Björkenheim, vuorineuvos, syntynyt Tukholmassa marraskuun 6. päivänä 1793, kuollut Turussa joulukuun 25. päivänä 1869. Vanhemmat: tukkukauppias Bengt Magnus Björkman ja Ulrika Magdalena Levin.

—Ruotsin Värmlannista peräisin olevan Björkmanin suvun jälkeläiset ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla Etelä-Pohjanmaan ja muunkin Suomen elinkeinoelämään, erityisesti raudanjalostuksen ja maatalouden kehitykseen. Orisberg, Kimo ja Oravainen ovat ne paikat joissa Björkmanin suku on toiminut Pohjanmaalla, ja näistä ensiksi mainittu paikka Isossakyrössä on huomattavana maatilana edelleen saman suvun hallussa. Raudanjalostuksen harjoittamiseksi hankki tukholmalainen kauppias Bengt Magnus Björkman 1783 omistusoikeuden edellä mainittuihin ruukkeihin, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet monille omistajille. Björkman toimi tarmokkaasti turvatakseen takkiraudan tuontioikeuden Ruotsista ruukkejaan varten, ja tässä hän onnistuikin, koska ruukkien läheisyydestä ei ponnistuksista huolimatta saatu riittävästi kunnollista rautamalmia. Hänen aikanaan Orisbergin ruukin yhteyteen rakennettiin Kotilammen alapuolelle kilometrin pituinen pato vedensaannin turvaamiseksi, ja omilla laivoillaan Björkman kuljetti rautamalmia ulkomaille. Ruukkien toiminnalle oli Suomen sota haitallinen ja lisäksi Haminan rauhanteossa määrättiin, että Ruotsin kansalaiset eivät saaneet Suomessa omistaa kiinteistöjä. Tämän vuoksi Björkmanin oli 1815 myytävä omistamansa Fiskarsin, Antskogin ja Kosken ruukit ja seuraavana vuonna Orisbergin, Kimon ja Oravaisten ruukit sekä Kepon tila sahoineen vanhimmalle pojalleen Bengt Ludvigille. V. 1818 osti tämän nuorempi veli, kapteeni Lars Magnus Björkman Orisbergin, Kimon ja Oravaisten ruukit sekä Kepon tilan, joiden historiassa alkoi uusi nousukausi. Björkman opiskeli aluksi Upsalassa lakitiedettä, mutta siirtyi 1811 armeijaan, josta kuitenkin kolmen vuoden kuluttua erosi. V. 1816 hän kuitenkin Suomen kansalaisena vielä meni Venäjän armeijaan, josta palasi kaksi vuotta myöhemmin kapteenina maahamme. Hän asettui asumaan Orisbergiin ja ryhtyi tarmokkaasti hoitamaan ruukkejaan ja tiluksiaan. Yhdessä Seinäjoen ruukin patruunan G.A. Wasastjernan kanssa hän pani 1830 toimeen malmin louhinnan Etelä-Pohjanmaan ensimmäisessä ja varsinaisesti ainoassa Wittingin rautakaivoksessa, mutta kaivostyöt oli lopetettava malmin heikon rautapitoisuuden ja haurauden vuoksi. Björkman turvautui myöhemmin, erityisesti itämaisen sodan aikana, jolloin raaka-aineen saanti Ruotsista keskeytyi, maakunnan järvi- ja suomalmiin. Järvimalmia tuotiin etupäässä Oravaisiin Lappajärvestä ja Kortesjärven Palojärvestä, kun taas suomalmia oli saatavissa lähempääkin. Suunnittelipa Björkman järvi- ja suomalmin putsauslaitosta Kimon ruukin yhteyteen, mutta näiden malmien kokeilut antoivat kuitenkin siksi heikkoja tuloksia, että suunnitelmasta luovuttiin. On syytä todeta että Kimon ruukin yhteydessä oli myös mylly ja saha, kun taas Oravaisten ruukin yhteydessä toimi jonkin aikaa valimo ja konepaja. Orisbergin ruukkiin vuorostaan kuului Kotilammen alapuolella olevien kahden kosken varrella kaksi kankipajaa, nippupaja, mylly ja kotitarvesaha. V. 1845 siirrettiin Kimon ruukista ylävasara Orisbergistä pohjoiseen sijaitsevaan Myllykoskeen. Tämä laitos oli käytännössä vuoteen 1867. V. 1834 Björkman korotettiin ansioistaan aatelissäätyyn Björkenheim-nimisenä. V. 1864 hän sai vuorineuvoksen arvonimen. Nämä kunnianosoitukset eivät olleet aiheettomia, sillä Björkenheimin ruukit olivat 1800-luvun alkupuolella maamme suurimmat kankiraudan valmistajat ja niiden rautaa vietiin ulkomaillekin. Björkenheimillä oli tätä varten sekä malmin ja tarvikkeiden tuontia varten omia laivojakin. Ei ole myöskään unohdettava näiden ruukkien, erityisesti Orisbergin ja Kimon, taitavia ja kuuluja seppiä eikä muita ammattimiehiä, jotka levittivät ammattitaitoa ympäristöönsä. Metsien puutteesta johtuva puuhiilen saannin vaikeutuminen, veden vähyys, pitkät kuljetusmatkat ja raudan valmistuksen alalla Etelä-Suomessa tapahtunut nopea kehitys pakottivat Björkenheimin vähitellen lopettamaan ruukkiensa toiminnan. Merkantilistisen ajan monenlaiset säännöstelytoimenpiteet ja niihin liittyvä byrokratia eivät myöskään olleet omiaan kannustamaan yrittäjiä. Björkenheim muutti Orisbergistä 1830-luvulla ostamaansa Euran Vuojoen kartanoon josta tuli sen ajan uudenaikaisin suurtila. Hänen omistukseensa joutuivat myös Kellokosken ruukki ja siihen kuuluvat maat sekä Orimattilassa sijaitsevat Ruhan, Teriniemen ja Paavolan tilat, jotka hän viljeli hyvään kuntoon.—Mutta jo Orisbergin aikanaan Björkenheim uhrasi tarmoaan suoviljelykseen laajentaen sitä jatkuvasti ja kehitti maanviljelyksen ohella karjataloutta tavalla, jota on pidettävä esimerkillisenä koko maata ajatellen. Luonteenomaista hänen tarmolleen oli myös se, että hän sai 1828 Orisbergin omaksi seurakunnakseen ja rakennutti sinne Engelin piirustusten mukaan kirkon sekä pappilan, jonka koulusalissa pappi toimi opettajana. Kirkko valmistui 1831 ja sen tapulista tuli kreikkalaistyylinen. Pappila valmistui vuotta myöhemmin. Orisbergin seurakunnassa oli suomen- ja ruotsinkielisiä jokseenkin yhtä paljon, ja molemmilla kielillä myös tapahtuivat jumalanpalvelukset samoin kuin opetuskin. V. 1869 pieni seurakunta liitettiin Isonkyrön seurakuntaan ja Pappilan koulu muuttui kansakouluksi. Myös ruukin ja v. 1804 rakennetun tilan päärakennuksen Björkenheim laittoi erinomaiseen kuntoon sekä valmistutti asuintiloja työntekijöilleen. Eurasta ja Turusta, jossa Björkenheim tavallisesti asui Orisbergistä muuttonsa jälkeen talvisin, hän kävi pari kertaa vuodessa Pohjanmaalla. Kun Björkenheim kuoli Turussa hoiti hänen leskensä jonkin aikaa kuolinpesän omaisuutta. V. 1815 myytiin Kimon ja Oravaisten ruukit niiden silloiselle hoitajalle Anders Reinhold Wangelille, kun taas Orisbergin ruukin maatiloineen sai 280.000 markan hinnasta haltuunsa nuorin pojista, Adolf Edvar Björkenheim. Oravaisten ruukki lopetettiin 1867 ja tilalle perustettiin verkatehdas. Kimon ruukki toimi vuoteen 1891 ja Orisbergin ruukki vuoteen 1900. -On vielä syytä mainita, että Lars Magnus Björkenheim osallistui aatelissäädyn edustajana 1860-luvun valtiopäiville ja aikakirjat kertovat hänen persoonallisista kannanotoistaan niilläkin. Häntä käytettiin erityisesti taloudellisten kysymysten tuntijana, ja varsinkin on merkittävä aikakirjoihin hänen taistelunsa maan vapaan myyntioikeuden sekä lohkomisen puolesta. Myös muiden valtakunnallisten maatalouskysymysten käsittelyyn hän eri yhteyksissä osallistui.

—Puoliso 1) Loviisa Vilhelmiina Bergenheim Tyrväällä kesäkuun 24 päivänä 1821, syntynyt elokuun 13. päivänä 1801, kuollut Vuojoella maaliskuun 12. päivänä 1840. Vanhemmat: hovioikeuden presidentti Erik Johan Bergenheim ja Hedvig Sofia Hannelius. 2) Charlotta Sofia Taube, Tenholassa kesäkuun 15. päivänä 1841, syntynyt syyskuun 3. päivänä 1816, kuollut Maarianhaminassa kesäkuun 25. päivänä 1893. Vanhemmat: majuri Juhana Reinhold Taube ja Ottiliana Lovisa Kraemer.

Vuojoen Kartano (Eurajoki)

Vanhat kirjoitukset mainitsevat Vuojoen kartanon jo 1500-luvulla, silloin nimellä Vuohijoki. Kulta-aika kartanolle alkoi kuitenkin vasta Ruotsi-Suomen kuninkaan Kustaa II Adolfin lahjoitettua kruunulle kuuluvat Vuojoen, Lavilan ja Irjanteen serkulleen sotamarsalkka Åke Tott'ille 1630. 'Kuninkaan lumiauraksi' kolmekymmenvuotisessa sodassa nimitetty Tott sai sotamarsalkan arvon palkkiona ansioistaan 1630 ja kartanon maksuna ratsuväkikomppanian kolmevuotisesta varustamisesta ja ylläpidosta, muistuteltuaan aikansa tällaisesta lupauksesta. Åke Tott (1598-1640) kuoli Lavilassa 42-vuotiaana ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon jossa marmorinen hautamuistomerkki tänäänkin on. Verensyöksyn saaneen Tott'in verta kerrotaan läikähtäneen kirkkomaalle kannettaessa Åke Tott'in verikiveksi mainitulle kivelle, joka on nykyään merkitty ja sijaitsee puhelinosuuskunnan talon lähellä.

Kartano siirtyi Tott'in suvulta avioliittojen ja kauppojen kautta suvuille Soop, Wachtmeister, von Fersen, Klinckowstöm ja lopulta 1829 Björkmanin perheelle. Omistaja, kapteeni Lars Magnus Björkman (1793-1869) aateloitiin 1834 ja otti käyttöön nimen Björkenheim. Hän rakennutti nykyisin Vuojoen linnana tunnetun päärakennuksen. Hänen poikansa Axel Björkenheim (1843-1907) jatkoi kartanon pitoa. Axelin kuoltua hänen perillisensä muodostivat tilasta osakeyhtiön, kun muuttuneessa poliittisessa tilanteessa ei löytynyt tilanpidon jatkajaa.

Klaus Fleming 1535-1597

Vanhemmat: Erik Joakimsson Fleming & Hebla Siggesdotter Sparre

Nuijasota Video.

Kaarle Herttua:
"Jos olisit nyt ollut hengissä,ei pääsi olis ollut kovin tukevasti paikoillaan"

Ebba Stenbock:
"Jos miesvainajani olis elänyt, ei teidän ruhtinaallinen korkeutenne koskaan olis
päässyt tänne asti"

Klaus Fleming tittelilista on melkoinen. Hän oli paitsi vapaaherra, niin myös kartanonherra, valtaneuvos, ritari, käskynhaltija, yliamiraali ja marski. Kyseessä on siis yksi historiamme merkittävimmistä miehistä ja kiistatta tärkeä hahmo suomalaisessa yhteiskunnassa. Flemingistä tuli Juhana kolmannen ja kuningas Sigismundin luottomies ja käytännössä Ruotsin itäisen maakunnan sotilaallinen diktaattori. Voimakkaiden mielipiteidensä ja armottomien toimintatapojensa myötä aikalaiset antoivat hänelle lempinimen Rautamarski.

Nuijasodan aikaan Klaus Fleming höykytti kapinoivia talonpoikaisarmeijoita vuosien 1596-1597 välisenä aikana. Kun kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan välit tulehtuivat lopullisesti, pysyi Fleming uskollisena ensin mainitulle. Olihan hän ollut läsnä jo tämän kruunajaisissa. Venäjää vastaan käydyssä sodassa Fleming johdatti joukot maitse ja meritse Inkeriin sekä edelleen Novgorodin liepeille. Sotilasuransa alussa hänet oli määrätty Savon suksimiesten päälliköksi, koska hänellä kuninkaan sanojen mukaan oli "jommoinenkin taito suksilla liikkua".

Juhanan kuoltua Klaus Fleming tuki yhä voimakkaammin Sigismundia ja avoimesti uhmasi valtionhoitajaksi määrätyn Kaarle herttuan käskyjä. Vaikka Venäjää vastaan solmittiin rauha jo 1595, piti Fleming joukkonsa koossa johtaen Suomen maakuntia Kaarlesta huolimatta. Tämä johti sitten em. nuija- eli sisällissotaan. Talonpojat saatiin helposti nousemaan vastustamaan Flemingiä, koska tämä linnaleirit rasittivat tavallisia ihmisiä suhteettomasti ja Rautamarskin otteet olivat lisänimen mukaisia.

Nuijasodan päättyi Flemingin hyväksi, mutta kauaa hän ei ehtinyt tästä nauttia. Klaus Fleming kuoli tarinan mukaan matkalla Viipurista Turkuun, Pohjan pitäjässä, Kuninkaantien varrella. Noin kilometri pitäjän keskiaikaiselta kivikirkolta Perniön suuntaan on iso siirtolohkare, jota paikkakunnalla kutsutaan Flemingin kiveksi. Kiven äärellä marski sai sairaskohtauksen, josta Flemingiä Perniön kuninkaankartanossa odottanut leski Ebba Stenbock kirjoitti sisarelleen Katarinalle seuraavasti;

"Kun hän siten matkasi, hän kävi hyvin heikoksi eikä pystynyt kulkemaan kuin kuuden peninkulman päähän kuninkaankartanosta, siellä hän kävi niin heikoksi, ettei kukaan rohjennut sallia häntä kuljetettavan kauemmaksi. Hänen parturinsa Marcus luki hänelle joistakin mukana olleista kirjoista, minkä jälkeen hän niin lohdullisesti antoi henkensä."

Aikalaiset kertoivat kuoleman kohdanneen Flemingin joko Pohjan pappilassa tai Clemet Erikssonin talossa kirkolla. Edelleen lesken kertomuksen mukaan vainaja tuotiin kehnolla rekikelillä Turun linnaan ja asetettiin linnankirkkoon.

Albert Edelfeldt ikuisti kuuluisaan tauluunsa kohtauksen, jossa Kaarle herttua herjasi kuolleen marskin ruumista. Eräiden tutkijoiden mukaan on hyvin epätodennäköistä, että tätä olisi koskaan tapahtunutkaan. Kaarle herttua ei tuohon aikaan luultavasti edes oleskellut Turussa.
Viimeisen leposijansa mahtava Klaus Fleming sai Paraisten kirkosta. Hän omistuksiinsa kuului mm. pitäjässä sijaitseva Kuitian kartano.

Ingeborg Aakentytär Tott

Hämeen linnan valtiatar

Vuosina 1504-1507 Hämeen linnassa oli naispuolinen päällikkö. Ylhäistä sukua oleva Ingeborg Åakentytär Tott sai linnan hallinnan itselleen miehensä Ruotsin valtionhoitaja Sten Sturen kuoltua. Suurin osa Suomen linnoista oli ollut Sten Sturen henkilökohtaisessa valvonnassa ja hänen kuoltuaan kaikki muut linnat ja läänit palautuivat Ruotsin kruunulle ja valtaneuvoksille. Hämeen linna ja Kokemäenkartanon lääni oli määrätty Ingeborg Aakentyttärelle leskeneläkkeeksi.

Miehensä kuoleman jälkeen Ingeborg Aakentytär tuli vuoden 1504 lopulla Hämeen linnaan. Hämeessä muistettiin vielä hyvin venäläisten vajaa kymmen vuotta aiemmin tekemä hyökkäys alueelle. Unioniajan juonittelut, sodat ja valtataistelut olivat Ingeborgille tuttuja. Vuonna 1505 yritti linnan entinen vouti Folke Gregerinpoika saada linnaa haltuunsa Ruotsin valtaneuvoston tuella. Folken joukot joutuivat kuitenkin kääntymään takaisin, koska Ingeborgilla oli takanaan linnan väki sekä eräiden merkittävien aatelisten tuki. Ingeborg Aakentytär oli ainoa nainen, joka keskiajalla hoiti Hämeen linnan päällikkyyttä. Valitettavasti hänen valtakautensa jäi lyhyeksi, koska hän kuoli vuonna 1507 Hämeen linnassa.

Ingeborgista kertovissa lähteissä ei ole havaittavissa pienintäkään viittausta siitä, että hänet olisi haluttu syrjäyttää siksi, että hän oli nainen tai että hänen kykyjään johtaa linnaa myös kriisitilanteessa olisi epäilty. Pikemminkin joistakin Ingeborgiin viittaavista kommenteista on havaittavissa, että häntä pidettiin jopa hieman liian pätevänä aikakauden juonittelevien osapuolten harmiksi. Samalta aikakaudelta löytyy myös muita vahvoja naisia, jotka omalta osaltaan kumoavat käsityksen keskiajan naisten toisarvoisesta asemasta. Naisten kykyihin uskottiin ja heidän mielipiteitään kuunneltiin.

Aurora Karamzin,Aurora Demidov,Catherine Oxenberg

Aurora Karamzin oli aikansa kuuluisin kaunotar. Hän oli kahdesti naimisissa varakkaiden miesten kanssa, ja käytti suurta omaisuuttaan hyväntekeväisyyteen.

Aurora Karamzin asui Töölönlahden rannalla Hakasalmen huvilassa, jossa hän kuoli vuonna 1902 elettyään 94-vuotiaaksi. Hän lahjoitti huvilan Helsingin kaupungille, ja siellä toimii nyt kaupunginmuseo. Perusnäyttelyn lisäksi museossa järjestetään mielenkiintoisia Helsinkiin liittyviä erikoisnäyttelyitä. Piharakennuksessa on kahvila.

Kahvilarakennuksen takana on pieni hautakivi. Siinä lukee venäjäksi ”Shamil, pikku koiramme, Tbilis 1845, Helsinki 1860”. Näiden siperianlehtikuusten katveeseen on haudattu Aurora Karamzin koira,

pieni pörröinen terrieri, jonka Aurora oli saanut Georgian pääkaupungista Tbilistä ollessaan siellä tarkistamassa ensimmäisen aviomiehensä Pavel Demidovin kaivoksia. Auroran Demidovilta saaman maailman seitsemänneksi suurimman timantin kopio on kaupunginmuseossa. Oikealla timantilla Auroran oli maksettava poikansa hurjastelujen ja pelihimojen laskut.

Auroran appi Nikolai Demidov oli hankkinut Firenzen läheltä San Donaton tilukset ja niiden mukana Toscanan suurherttualta ruhtinaan arvon. Demidovin perhe sai anteliaisuutensa johdosta Firenzen kunniakansalaisoikeudet. Nuorempi veli Anatol, joka oli naimisissa prinsessa Mathilde Bonaparten kanssa peri San Donaton ja ruhtinaan arvon. Ruhtinas Anatol kuoli lapsettomana ja Auroran poika Paul peri setänsä suunnattoman omaisuuden ja San Donaton ruhtinaan arvon.

Aurora Karamzinin pojantytär Aurora Demidov meni naimisiin prinssi Arseni Karageorgevitsin kanssa 1892. Heidän poikansa Jugoslavian prinssihallitsija Paul Karageorgevits oli naimisissa Tanskan ja Kreikan prinsessan Olgan kanssa. Heidän tyttärensä prinsessa Elisabeth on amerikkalaisen filmitähden Catherine Oxenbergin äiti.

I.Vanhemmat: Eva Gustava von Willebrand & Carl Johan Stjernvall

II.Ernst Gustav von Willebrand (Veli) & Vendela Gustava von Wright

Hedvig Ulrika von Willebrand (Sisko) & Wilhelm Mauritz Klingspor

Eva Albertina von Willebrand (Sisko) & Fredrik Lebell

III.Sofia Catarina Jägerhorn af Spurila & Ernst Gustaf von Willebrand

IV.Barbro Juliana von der Pahlen & Johan Anders Jägerhorn af Spurila

V.Sofia Helena Forbes & Fredrik Adolf von der Pahlen

VI.Christina Boije (Gennäs) & Ernst Johan Forbes

VII.Erik Mårtensson Boije & Anna Larsdotter Fleming

VIII.Mårten Nilsson Boije & Margareta Hansdotter Björnram

IX.Brita Kristersdotter Horn af Åminne & Nils Andersson Boije

X.Krister Klasson Horn af Åminne & Ingeborg Siggesdotter Sparre

http://jssgallery.org/Paintings/Princess_Demidoff.htm

http://famousdiamonds.tripod.com/sancydiamond.html

Marie Antoinette

Wieniläistyttö Marie Antoinette oli vain 14-vuotias kun hänet naitettiin Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:n puolisoksi. Ranskan kuningattarena Marie Antoinette joutui rapistuvan kruununvallan parjatuksi ikoniksi, jonka väitetään kansan vaatiessa leipää tokaisseen kuuluisat sanat: ”Ihmisillä ei ole leipää. Miksi he eivät sitten syö kakkua?” Todellisuudessa Marie Antoinette ei koskaan lausunut noita kohtalokkaita sanoja, jotka kiihdyttivät Ranskan vallankumouksen lähtölaskentaa.

Marie Antoinette syntyi 2.marraskuuta 1755 Itävallan keisarinna Maria Teresian 15. lapsena. Aikakauden muiden hallitsijoiden tavoin keisarinna Maria Teresia pani lastensa avioliitot palvelemaan poliittisia tarkoitusperiään. Marie Antonian ja Ranskan kruununprinssin avioliiton poliittisena päämääränä oli vahvistaa Itävallan ja Ranskan välistä liittoa. Kun avioliitosta päästiin sopimukseen, Maria Teresia myönsi 400 000 dukaattia tyttärensä kapioihin ja lokakuussa 1769 annettiin käsky korjata kaikki tiet, jolla arkkiherttuatar kulkisi matkalla Ranskaan. Nuori morsian luovutettiin 6. toukokuuta 1770 Ranskan rajalla. Hän ei saanut ottaa mukaansa mitään entisestä kotimaastaan, ja sulhasestaankin tuleva kuningatar oli nähnyt vain miniatyyrimuotokuvan. Pian Marie Antoinette kohdattua sulhasensa Ludvig XVI:n hän huomasi, että prinssin muotokuvan tehnyt taiteilija oli ollut lempeä prinssiä maalatessaan, sillä sulhoa ei voinut parhaalla tahdollakaan sanoa komeaksi. Ludvig XVI oli lyhyt, tanakka ja vähäsanainen nuori mies.

http://timo54.suntuubi.com/?cat=22

http://www.ladyreading.net/marieantoinette/det1-en.html

http://www.dailymotion.com/video/x581jd_marieantoinette-la-veritable-histoi_webcam

http://en.wikipedia.org/wiki/Maria_Theresa_of_Austria