Venäläisten joukkojen ylipäällikkö Suomessa, Kenraali, Kreivi.
Friedrich Wilhelm von Buxhoevden S 14.9.1750 Muhu, Viro, K 23.8.1811 Lohde, Viro. V tilanomistaja Otto Friedrich von Buxhoevden ja Helena Charlotta von Weijmarn. P 1777 - Natalia Aleksejeva S 1758, K 1808, PV ruhtinas Grigori Orlov ja ruhtinatar Jelena Stepanovna Kurakin (aiemmin Apraksin), adoptioisä eversti Aleksandr Ivanovitsh Aleksejev. Lapset: Sophie S 1778, K 1829, P todellinen salaneuvos Arkadi Nelidov; Maria S 1780, K 1837, P Friedrich Johann Christoffer von Mandell; Natalia S 1782, K 1857, P chevalier-kaartin eversti, vapaaherra Bernhard von Ungern-Sternberg; Aleksander S 1783, K 1837, kartanonomistaja; Peter S 1784, K 1863, kenraaliluutnantti, senaattori.
Friedrich Wilhelm von Buxhoevden oli baltiansaksalaista sukua. Hän astui jo nuorena Venäjän armeijan palvelukseen ja sai avioliittonsa ansiosta hovista tukea uralleen. Von Buxhoevden osallistui menestyksekkäästi Kustaan sotaan Suomessa ja sitten Puolan sotaan. Sodassa Napoleonia vastaan hän ei menestynyt. Suomen sodassa von Buxhoevden oli venäläisten joukkojen ylipäällikkö ja vastasi myös maan hallinnosta pyrkien toimimaan oikeudenmukaisesti. Kun sotatoimet eivät sujuneet menestyksekkäästi ja von Buxhoevden solmi aselevon, häntä kehottiin pyytämään eroa.
Monilla baltiansaksalaisilla suvuilla on merkittävä osuus Venäjän ja Ruotsin historiassa. Muuan tällainen suku oli Ala-Saksista joskus 1200-luvulla Liivinmaalle siirtynyt Bekeshovede-suku, joka tunnetaan paremmin nimen myöhemmän kirjoitustavan mukaisessa asussa Buxhoevden. Suvun jäseniä oli Ruotsin palveluksessa Ruotsin suurvaltakaudella, mutta Ruotsin menetettyä Liivinmaan se jäi edelleen asumaan kotiseudulleen ja sen jäsenet jäivät Venäjän alamaisiksi.
(De Buxhoeveden (Bekeshovede) -suku.
on peräisin Bremenistä Saksasta, jossa on sikäläisen arkkipiispan Vasallina mainittu 1180 Albertus, 1184 Geldmarus ja 1194-97 Liuderius de Bikeshovede. Yhtä sukupolvea myöhemmin löytyy Liivimaalta peräti 8 Buxhoeveden suvun jäsentä: Engelbert, Riian rovasti 1202; Albert, Riian piispa 1194-1229; Herman, Tarton piispa 1219-48; Rotmarus, Tarton rovasti 1205-34; Johannes de Appelderin, Vasalli ja Liivinmaan pyhiinvaeltaja 1202-24; Theodorik von Rope, Vasalli 1211-34 ja N. N. Engelbertus de Tisenhusenin vaimo, joka on tulkittu piispa Albertin sisareksi. Saksassa on mainittu Bremeniläiset tuomiorovasti Henricus 1202 ja Vasalli Engelbertus de Bekeshovede 1202-23. Ilmeisesti kokonainen perhekunta oli muuttanut aivan Baltian valloituksen alkuvaiheessa Liivinmaalle, vaikka tarkkoja sukulaisuussuhteita ei tunneta. Em. de Bekeshoveden sukuun kuuluvasta piispa Albertin sisaresta tuli merkittävän Balttilaisen von Tiesenhausen suvun kantaäiti Ritari Engelbertus von Tisenhusenin vaimona. Saksassa on 1210 mainittu Nienburgissa Eggelbertus de Tisenhausen Wölpen Kreivin linnamiehenä)
Friedrich Wilhelm von Buxhoevden syntyi Muhun saarella lähellä Saarenmaata 1750. Monien muiden säätyveljiensä tavoin hänetkin lähetettiin venäläiseen sotakouluun luomaan uraansa. Junkkarikoulun läpäistyään hän astui 14-vuotiaana sotapalvelukseen Venäjän armeijassa. Hän ehti mukaan Venäjän ja Turkin väliseen sotaan 1769 - 1770 ja menestyi hyvin sotilaana.
Von Buxhoevden solmi avioliiton venäläisiin ylimyspiireihin kuuluvan Natalia Aleksejevan kanssa 1777. Avioliitto oli erittäin merkittävä hänen tulevan uransa kannalta. Taustatukenaan vaimonsa sukulaiset, joilla oli huomattava vaikutusvalta keisarillisessa hovissa, von Buxhoevden nousi nopeasti sotilasarvoissa. Kustaan sodan aikana hän palveli Venäjän laivastossa ja osallistui 1789 Ruotsinsalmen meritaisteluun, missä Nassaun prinssin johtama venäläinen laivasto löi Ruotsin laivaston. Laivastossa von Buxhoevdenilla oli prikaatinkenraalin arvo, ja kun hänet samana vuonna siirrettiin takaisin maavoimiin, hänet samalla ylennettiin kenraalimajuriksi. Hän johti tässä sodassa joitakin suurehkoja osastoja ja menestyi tehtävässään hyvin.
Vuosisadan loppu oli Venäjän kannalta sotaista aikaa; valtakunta pyrki laajenemaan joka suunnalle. Sodassa Puolaa vastaan 1792 - 1794 von Buxhoevden toimi divisioonankomentajana, ja 1795 hänet määrättiin äkkirynnäköllä vastavalloitetun Varsovan kaupungin kuvernööriksi. Tässä tehtävässä hänen tiedetään toimineen tarmokkaasti estääkseen niitä väkivaltaisuuksia, joihin voittoisa Venäjän armeija pyrki vallatussa kaupungissa syyllistymään. Samana vuonna hän sai Preussin kuninkaalta kreivin arvon, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet korotettiin myös venäläiseksi kreiviksi.
Venäjän ja Ranskan välisessä sodassa 1805 - 1807 von Buxhoevden oli jälleen päällikkönä venäläisissä joukoissa. Austerlitzin taistelussa joulukuussa 1805 hän komensi Itävallan ja Venäjän armeijoiden vasenta sivustaa. Taistelu päättyi liittoutuneiden surkeaan tappioon. Kun von Buxhoevdenin johtama venäläinen armeija vuotta myöhemmin kärsi raskaan tappion Napoleonille Putuskissa, hänet erotettiin ylipäällikkyydestä ja kaikista sotatoimista. Hän toimi lyhyitä aikoja erilaisissa hallinnollisissa tehtävissä, kunnes sota Ruotsin ja Venäjän välillä talvella 1808 puhkesi. Kenraali von Buxhoevden valittiin tällöin Suomeen hyökkäävien venäläisten joukkojen ylipäälliköksi, ja samalla hän sai myös maan sotilashallinnon johtoonsa.
Von Buxhoevdenilla oli esikunnassaan entisiä Anjalan miehiä, joitten tehtävänä oli huolehtia maan poliittisesta valtaamisesta. Niinpä venäläisten joukkojen ylittäessä rajan annettiin ylipäällikön nimissä julistus, jossa luvattiin kutsua Suomen valtiopäivät koolle Turkuun. On todennäköistä, ettei von Buxhoevden itsevaltaiseen hallitustapaan tottuneena ollut mikään valtiopäivien ystävä, ja ajatus lieneekin pantava Anjalan miesten tilille. Ainakaan von Buxhoevden ei myöhemmässä vaiheessa osoittanut minkäänlaista aikomusta kutsua valtiopäiviä koolle.
Sotatoimet sujuivat Venäjän armeijan kannalta suotuisasti, pikemmin Ruotsin joukkojen kelvottoman sodanjohdon kuin venäläisten oman kyvykkyyden takia. Venäläinen ylipäällikkö osoittautui todellisuudessa huomattavasti enemmän kiinnostuneeksi vallatun alueen poliittisesta alistamisesta Venäjän kruunun alle kuin varsinaisista sotatoimista. On vaikea päättää, johtuiko tämä siitä, että hyökkäyksen sujuessa kaikin puolin hyvin kenraali katsoi koko valtausoperaation olevan käytännössä jo suoritettu, vai oliko hänellä muutenkin enemmän mielenkiintoa politiikkaan kuin sodankäyntiin. Hänhän oli uransa aikana toiminut nimenomaisesti sotilastehtävissä, mutta kenties sotilasuran viime vaiheissa koetut vastoinkäymiset olivat saaneet hänen mielenkiintonsa kohdistumaan toisille aloille.
Sodan jalkoihin joutuneen kansan kannalta oli toki kaikin puolin hyvä, että vihollisjoukkojen ylipäällikkö kohdisti huomionsa hallintoon. Vielä edellisen Suomen valtauksen aikana, pikkuvihan päivinä 1740-luvulla oli venäläinen valloitusarmeija syyllistynyt laajamittaisiin ryöstelyihin ja väkivaltaisuuksiin. Nyt niitä tehtiin melko vähän, ja von Buxhoevden antoi toimittaa tarkan tutkinnon tapahtuneista väkivaltaisuuksista sekä maksoi Venäjän kruunun varoista korvauksia kärsimään joutuneille.
Sodan joutuessa kesällä 1808 uuteen vaiheeseen ruotsalaisten joukkojen vastarinnan tiivistyessä ei kenraali von Buxhoevden kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiotansa. Pyrkiessään erottamaan toisistaan ruotsalaiset ja suomalaiset vihollisensa hän antoi julistuksen, jossa selitti niiden suomalaisten upseerien, jotka seuraavat armeijaa Ruotsin puolelle ja jättävät maansa, menettävän palkkansa ja omaisuutensa. Tämä julistus tuskin sai ketään upseeria luopumaan sotilasvalastaan, mutta suomalaisen säätyläistön keskuudessa se herätti pahaa verta.
Syksyllä 1808 von Buxhoevden pitkästä aikaa puuttui aktiivisesti sotatoimiin Oravaisten venäläisille voittoisan taistelun jälkeen. Hän ryhtyi neuvottelemaan vihollisarmeijan kanssa aselevosta, joka solmittiinkin syyskuun lopussa 1808 Lohtajalla. Vaikka sopimus sinänsä oli venäläisillekin edullinen, sitä ei hyväksytty Pietarissa. Von Buxhoevdenin katsottiin ylittäneen valtuutensa ja toimineen Venäjän etuja vastaan. Hän sai kehotuksen pyytää eroa. Sen hän tekikin vedoten heikentyneeseen terveyteensä ja poistui Suomesta joulukuussa 1808. Häntä ei enää tämän jälkeen käytetty missään julkisessa tehtävässä Venäjällä. Hän vetäytyi Virossa oleville tiluksilleen ja kuoli siellä Lohden eli Koluveren linnassa jo 1811.
Suomessa Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenia muistetaan pääasiassa hyvällä. Hänen toimintansa valloitusarmeijan päällikkönä poikkesi edukseen siitä, miten aikaisemmat valloittajat olivat käyttäytyneet. Ehkäpä juuri tämä vastakohtaisuus on korostanut von Buxhoevdenin toiminnan humaaneja piirteitä. Onhan selvää, ettei valloitusarmeijan komentaja voi aina ja kaikissa asioissa toimia valloittamansa alueen väestön mielen mukaisesti. Epäkohtia löytyy toki myös von Buxhoevdenin toiminnasta, mikäli sitä katsotaan pelkästään suomalaisesta näkökulmasta. Mikäli näkökulma muutetaan venäläiseksi, muuttuu myös arvostus. Venäläiseltä kannalta arvostellen kenraali von Buxhoevden oli Suomessa toimiessaan heikko ja epäröivä päällikkö, joka antoi ruotsalaisten joukkojen saada hengähdysaikaa juuri silloin, kun niitä olisi pitänyt voimakkaasti ahdistaa. Hänen toimintansa Suomessa loppui venäläisten mielestä epäonnistuneeseen aseleposopimukseen, ja vasta uusi ylipäällikkö, kenraali kreivi Nikolai Mihailovitsh Kamenski saattoi asiat uudelle kannalle.
Ihmisenä kenraali Friedrich Wilhelm von Buxhoevden oli kaikesta päätellen inhimillinen, oikeudenmukaisuuteen pyrkivä ja mielivaltaista väkivaltaa vastustava henkilö. Hänen nousunsa Venäjän suurvalta-armeijan johtoon saattoi mahdollisesti johtua enemmän hänen hyvistä suhteistaan kuin sotapäällikön lahjoistaan, nuo inhimilliset ominaisuudet kun eivät välttämättä sovi hyvälle sotapäällikölle. Suomessa hänet joka tapauksessa juuri niiden ominaisuuksiensa takia muistetaan arvostaen ja kunnioittaen.
URA. Venäjän tykistö- ja insinöörikadettikouluun 1764; ruhtinas Grigori Orlovin adjutantti 1772; Käkisalmen jalkaväkirykmentin eversti 1783; sivusadjutantti 1787; prikaatinkenraali laivastossa 1789; kenraalimajuri 1790; divisioonan komentaja 1792 - 1794; kenraaliluutnantti 1795; Varsovan kuvernööri 1795; Käkisalmen jalkaväkirykmentin komentaja 1796; Pietarin sotakuvernööri 1797 - 1798; jalkaväenkenraali, ero 1798; Liivinmaan, Viron ja Kuurinmaan kenraalikuvernööri 1803 - 1808; venäläisten joukkojen ylipäällikkö Suomessa 1808.
Kunnianosoitukset: Preussilainen kreivi 1795; venäläinen kreivi 1797. P. Yrjön R 3 1789; P. Aleksanterin Nevskin R 1798; P. Andreaksen R 1807; Preussin Mustan Kotkan 1807.
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. L. G. von Bonsdorff, Den ryska pacificeringen i Finland 1808 - 09. 1929; J. R. Danielson, Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808 - 1809. 1896; E. K. Osmonsalo, Suomen valloitus 1808. 1947.
